2023
On kevät ja ulkona sataa räntää.
Poistun työpaikaltani ja huomaan pidätteleväni hengitystä.
En tee sitä tarkoituksella, mutta olen niin keskittynyt pikakävelemään autolleni, että yksinkertaisesti unohdan hengittää.
Kun vihdoinkin saavun autolleni, kompuroin sisälle ja vasta auton oven suljettua, haukon kunnolla happea.
Ajatukseni käyvät pikaisesti huhhuh mikä työpäivä- moodissa, mutta en ehdi sitä sen enempää pohtimaan, koska äitimoodi kytkeytyy päälle ja loputon kauppalista tulvii mieleeni.
Ennen kun lähden ajamaan, nappaan puhelimeni käteen ja haluan etsiä kauppalistan esille valmiiksi.
Tai siis, no halusin etsiä,
ennen kun eksyin somen valloittavaan maailmaan.
Mitäköhän siellä nyt tapahtuu? Aivan kuin jäisin jostain tärkeästä paitsi.
Saikohan Liisa jo vauvansa? Ja vastaskohan se Petri nyt mun lähettämään kelaan?
No pitäisköhän mun julkaista jotain mun stooriin pitkästä aikaa?
Oi onpa hyvännäköinen kakku, osaisinpa ite leipoa tuolleen. Voishan sitä opetella, tai no koska sitä opettelis kun, voi että miten kauniit hiukset tuolla naisella on, varmaan superhyvät geenit tai oiskohan tuo peruukki, ja miten hyvä iho sillä on, varmaan syö tosi terveellisesti. Voi että! Sillähän on neljä lasta ja kaksi yritystä somen lisäksi.
MITEN. NE. JAKSAA.
Swaippaan Instagram sovelluksen pois ja laitan soimaan musiikkia poistaakseni pahan mielen, minkä itse itselleni aiheutin. Paha mieli vain ei poistu, vaan siirtyy hetkeksi mieleni pölyisiin nurkkiin odottamaan hermoromahdusta.
Kotiin saavuttuani huokaisen, kun näen saman sotkun, minkä eilen siivosin.
Kiukunpuuska valtaa kehoni ja mietin hetken mitäköhän tapahtuisi, jos antaisin itselleni luvan käyttäytyä kuin kiukutteleva taapero?
Okei, rauhoitu.
Aloitetaan siitä, että riisumme takin ja ripustamme sen naulakkoon.
No, miksei samalla ripusteta lasten ja miehen takit lattialta.
Ja oishan ne kengätkin kiva järjestää. Mä vaan nopeesti tästä ne siivoon, niin löytää huomenna sitten ennen koulua...
Voi että! Huomenna on viimeinen päivä koulua pojillani.
Viimeinen päivä siis tällä viikolla. Torstai- ilta on vasta alkanut ja minua jo valmiiksi kauhistuttaa ajatus sunnuntaista ja uuden kouluviikon aloittamisesta.
Huokaisen ääneen, että kaikki muutkin kuulee, aivan kuin se auttaisi mitään.
Saan purettua ostokset jääkaappiin ja alakertaan juoksee kuopukseni.
Sisälläni kuplii negatiivisia tunteita, enkä halua näyttää niitä pojalleni.
"Noniin nyt äiti järjestää itelle hemmottelusuihkun ja sitten äiti tulee leikkimään.", sanon kuusivuotiaalle pojalle, jonka odotan muka ymmärtävän äidin olevan romahtamispisteessä.
"Jee, suihkuun leikkimään! Otan lelut mukaan!", raikui innoissaan olevan pienen ihmisen ääni.
Eihän se nyt käy, ei onnistu, mietin mielessäni ja kurkkaan työhuoneessa istuvaa miestäni.
Viime aikoina on tuntunut, että hän on yötä päivää töissä ja arjen kanssa on joutunut pärjäämään yksin.
Päätän olla häiritsemättä häntä ja ohjaan lapseni elektroniikan kiehtovaan maailmaan.
Ylipuhun poikani pelaamaan Minecraftia, että saisin käydä suihkussa ensin ja rauhassa.
Poden syyllisyyttä, muttei se estä minua manipuloimasta meidän kuopusta.
Ja sitten tulee äitimorkkis.
Kuinka kehtaat!
Kuinka kehtaan?
Viime laatuhetkestä on aikaa, syötykään ei ole samassa pöydässä ikuisuuksiin, viimeksi tiistaina...
Hetken emmittyä karkaan morkkista pakoon yläkertaan.
Astun sisään huoneeseen, missä kahdeksanvuotias poikani istuu ja katsoo TV:tä.
"Onko läksyt tehty?"
"Ei."
Ihan sama.
"Onko välipala syöty?"
"Ei."
Ihan sama.
"Novoivoi, eihän tuo ole hyvä juttu. Äiti käy suihkussa ja tekee päivällistä."
Istahdan suihkun lattialle ja huokaisen.
Noniin.
Lämmin suihku helpottaa varmasti. Tästä alkaa uusi aika, uusi minä.
Parempi mi...
"Äitii", kuuluu poikani huoneesta.
En vastaa!
"ÄÄITII"
En ny todellakaan vastaa!
"ÄITIII!"
"MITÄÄ!" huudan ärtyneenä "ÄITI ON SUIHKUSSA!"
Hiljaisuus.
Paha mieli?
IHAN SAMA.
Saavutettuani syyllisyyden huipun katkaisen suihkuhetkeni lyhyeen ja tepastelen kylpytakki päällä alakertaan.
Ehkä kehoni tarvitsee ruokaa.
Jotta saisin motia tehdä päivällistä, laitan viidennen self care- videon jo tällä viikolla soimaan taustalle ja ryhdyn hommiin.
"Manifestaamme unelmiemme elämän", kuulu videolla ja yritän kuunnella tarkkaan odottaen ohjeita, jotka muuttavat elämäni.
Ohjeita, joita ei koskaan tule.
"Meditoi" Ok.
"Juo enemmän vettä" Juu.
Liiku luonnossa" Ai liiku? Ai niinku miten liiku? Ja kuinka paljon?
Siinäkö ne ohjeet sitten oli?
Yhtäkkiä en enää kuule mitään mitä videolla selitetään ja hetken päästä havahdun tuijottavani tyhjyyteen.
Motivoiva hetki onkin stressannut mua entisestään ja ajatukseni hyppi edestakas, aivoni seinämästä toiseen.
Mitä hetki sitten ajattelin?
En muista.
Mitä videolla puhuttiin?
En muista.
Ihan sama.
Jatkan ruoanlaittoa ja pohdin elämääni.
Minne katosi elämäniloinen minä?
Mihin kohtaan elämässäni jäi identiteettini?
Miksen ole mitään muuta kuin uupunut työntekijä ja arjen kanssa tuskaileva äiti?
Elämän suorittaminen ja ainainen saavutusten tavoittelu oli ajanut kehoni stressitilaan. Elin siis taistele, pakene ja jähmety tilojen välillä.
Ja tällä hetkellä pakene kaikkea kuulosti parhaimmalta vaihtoehdolta.
Olin vain niin kyllästynyt pakenemaan ongelmiani ja päätän kuin päätänkin, että pakenemisen sijaan, voisin vaikka taistella pois uupumuksestani.
Auttaisikohan aiheesta kertova podcasti.....
Ei, kiellän mieltäni karkaamasta self helpin turhauttavaan maailmaan.
Tähän täytyy saada selkeät vaiheet.
Minun täytyy laatia pelastussuunnitelmani itse.
Joo, niin mä teen!
Mutta ruoan jälkeen, tai ei, ehkä sittenkin huomenna.
Eiku huomenna on pojan futisharkat.
No ens viikolla sit!
Mä lupaan!
Vuonna 2023 mulle tuli totaalistoppi ja sairastuin uupumukseen, josta alkoi parantumisen aikakausi.
Vuosi 2024 oli minulle itsensä löytämisen vuosi.
Kokeilin ja koin kaikenlaista, löytääkseni itseni uudelleen ja loppuvuodesta päätin ystäväni kanssa osallistua Get Your Pink Back- haasteeseen, sillä konsepti mullisti ajatusmaailmani.
En enää katsonut uupumuksen olevan osa identiteettiäni, olin vain yksinkertaisesti menettänyt ihanan vaaleanpunaisen sävyni.
Tämä kuuluisa termi tulee ilmiöstä, missä raskaus, synnytys ja stressaava pikkulapsiarki aiheuttaa Flamingo äitien höyhenien pinkin värin haalistumisen.
Flamingo linnuilla kestää hetki saada vivahteikas pinkki väri takaisin, joten myös meillä kestää hetki taas löytää itsemme vauvan syntymän jälkeen.
Tämä ajatus kävi järkeen ja selkeytti tilannettani.
Ongelmani vaan oli, että vauvani olivat jo 8- ja 10- vuotiaat, ja vaikka itsetutkiskelun ansiosta tiesinkin kuka olen, ei omasta pinkistä väristä ollut häivähdystäkään.
Asialle siis piti tehdä jotain.
Vuosi 2025
Tammikuussa aloitin raskauden viimeisen kolmanneksen ja tuleva kolmannen lapsen synnytys, sekä itsensä lopullinen menetys vauva-arjen hormooneille kauhistuttaa hieman.
Siksi päätös aloittaa värini takaisin saamisen jo raskauden aikana oli mitä parhain ja se toi minulle ekstra motivaatiota selviytyä postpartum ajasta kunnialla!
Kirjoittaminen on ollut aina lähellä sydäntäni ja haluankin tallentaa matkani pinkin värin valtakuntaan.
: Xenia
.jpg)
0 Comments