Ennen kun alamme saamaan värimme takaisin, muistellaan milloin pinkimme katosi. 

Itselläni se oli selvästi ensimmäinen synnytys. Olin 20-vuotias äitiydestä unelmoiva naiivi tyttö. Raskaus tuntui luonnolliselta seuraavalta askeleelta, sillä olin juuri valmistunut hakematta jatko-opintoihin. Enkä halunnut mitään muuta kuin perustaa jo pienen perheemme. 

Loppuraskaudessa (40+1) epäiltiin raskausmyrkytyksen alkaneen, mutta synnytys onneksi käynnistyi itsestään pari päivää siitä ja oireet jäivät synnärille. Oireinani oli verenpaineen nousu, turvotus ja proteiinia virtsassa.

Turvotus, etenkin kasvojen turvotus, muutti ulkonäköäni niin paljon, etten tunnistanut enää itseäni kun katsoin peilistä. Ja siinä sitä sitten oltiin, haltioissaan pienestä sinisestä paketista, mutta samalla ikävöiden vanhaa minääni.

Tuossa iässä ulkonäkö oli minulle super tärkeä, enkä osannut olla itselleni armollinen, mikä taas lisäsi henkistä pahoinvointiani. 

Uusi minä - vanha elämä

Pidin synnytyksen jälkeen kynsin ja hampain kiinni ystävistäni. Ajattelin, ettei minkään elämässäni tarvitsisi muuttua ja, jos en menettäisi ystäviä, en menettäisi itseäni äitiydelle täysin. 

Faktahan on se, että raskaus ja synnytys, jos mitkä, ajavat pois ne ystävyydet, joiden olikin jo aika loppua.

Ja hyvä niin. Sillä se myös näyttää mitkä ystävyydet on ylläpitämisen arvoisia. 

Ne tyypit, jotka välittävät ei vain äitiyden myötä muuttuneesta ystävästään, vaan myös hänen lapsista.

Äitiys on kasvattanut minua ja mielestäni tuonut esille sen aidon minän. Seikkailuja etsivä biletyttö ei ikinä tuntunut omalta, enkä ole koskaan ollut näin onnellinen kuin äidiksi tultua. 

Uusi minä ei vain enää sopinut vanhaan elämääni.

Pinkin saaminen ei siis tarkoita itselleni ainakaan, ennen raskaana olevan identiteettini takaisin saamista. Vaan pikemminkin lapsiperheen kiireen keskellä jääneiden piirteiden esiin kaivamista. 

Viime vuonna aloitin muutoksen olemalla itseni paras ystävä. Rakensin identiteettini uudelleen omasta näkökulmasta ja pystytin vankat juuret, joita muiden mielipiteet eivät horjuttaisi.

Ennen sitä olinkin itseni pahin vihollinen.

Tietynlainen prokrastinaatio voi olla hyväksi; sen myötä kaikki epäoleellinen jää pois. Minun tilanteessa harmillisesti myös minulle tärkeät asiat painuivat tehtävälistan pohjalle, pudoten loppujen lopuksi sieltä kokonaan pois.

Pakenin loputonta To Do- listaani ja lopulta pakenin vastuuta, koska kärsin päätöksentekoväsymyksestä, englanniksi "Decision fatigue".  

Tein vaativassa työssäni, josta ennen nautin, niin paljon päätöksiä, etten kyennyt tekemään niitä enää kotiin saapuessa. Tämä aiheutti tyytymättömyyttä äitiydessä ja suuren raon avioliittooni.

Ajan myötä en enää kyennyt tekemään päätöksiä töissäkään, mikä oli ongelma, sillä minun alaisena oli tiimi, joka luotti minuun. 

Lopuksi huomasin tulevani 10 tunnin työvuorostani surullisten koululaisteni luokse, eikä minussa ollut enää voimaa kantaa heidän murheet niin kuin äidin pitäisi. Olin kuluttanut kaiken töissä.

Katkeroiduin entisestään ja jälleen kaikille muille kuin itselleni.

Identiteetin katoaminen

Olin kokeillut terapiaa kolmen käynnin ajan, mutta päädyin vain juttelemaan niitä näitä psykologini kanssa. 

En kokenut kykeneväni selittämään hänelle miksi edes olin siellä, jokin esti minua avautumasta tunteistani. 

Halusin hänen kertovan mikä minulla oli, mutten antanut hänen edes yrittää, sillä hukutin hänet pintapuoliseen keskusteluun hänen koulutuksestaan ja edellisistä työkokemuksista. 

Johdattelin keskustelun tietoisesti aina takaisin häneen, sillä minun oli helpompi sukeltaa muiden huoliin ja ongelmiin, kuin kohdata omani.

Uuvuttuani huomasin hukanneeni itseni kokonaan, en enää tiennyt kuka aidosti olin tai mistä pidin. 

Tuntui, etten pitänyt enää mistään, en itsestäni, en kodistani, en työstäni, en avioliitostani enkä edes perhe-elämästä, jota niin kovasti joskus toivoin. Aloin luistamaan vastuusta ja siirtämään päätöksiä muille, mikä ainakin töissä alkoi aiheuttaa jo ongelmia. 

Esimiehenä tuurasin saikkuja vaikka olin itse kipeänä ja lopuksi olinkin aivan koko ajan kipeänä.

Irtisanouduin samana päivänä ja hetken päästä siitä laitoin avioliittoni tauolle, miettimättä tulevaisuutta sen enempää. 

Työnsin kaiken pois ja oletin, että se ratkaisisi ongelman. 

Tiedostamatta, että ongelma olin minä itse. 

Siinä olikin todellinen peiliin katsomisen paikka.

Tiedätkö sinä itse kuka olet?

Ei Aapon ja Eelin äiti. 

Ei Reijon vaimo. 

Ei ton sisko, eikä ton tytär. 

Kuka sinä olet?

Pakko myöntää, että mulla meni tähän kohtaan hieman aikaa.

Kun irtisanouduin ja erosin, tuntui, että pystyn vihdoin hengähtämään syvään. 

Suljin ulkopuolelta tulevan melun. Poistin kaikki sometilini ja sulkeuduin kuoreeni. 

Sanoin asioille kyllä ja kokeilin tuntuiko ne omalta. 

Musta, kylmän ruskee, lämmin ruskee, blondi. Kaikki tuli testattua peräkkäin, päättyen kasvattamaan oma hiusvärini takaisin.

Testasin eri tyylisiä vaatteita, etsien omaa tyyliä ja opettelin rakastamaan värejä taas. 

Opin korostamaan meikillä vihreitä silmiäni ja löysin itselleni täydellisen ihonhoitorutiinin, millä paransin leuan alueen akneni kokonaan.

Vaivuin mielikuvitukseeni ja mietin miltä se oikea minä näyttäisi, miten hän käyttäytyisi. Mistä hän pitäisi. 

Kirjoitin jopa kokemuksistani muistilistaa. Etten unohda itseäni kaikkien roolieni alle.

Lempivärini on tää, ja minähän en sitte pidä ceasar kastikkeesta. Olenkin iltavirkun sijaan aamuihminen, minulle sopii suklaanruskea pitkä tukka. Kun taas etutukka ja kerrokset ei todellakaan oo mun juttu.... 

Ensimmäinen vaihe oli siis tiedostaa tilanteeni ja toinen vaihe oli toimia. 

Miltä itse näytät ja voit kun värisi on kirkkaimmillaan? 

Oletko sosiaalinen perhonen vai käytätkö mielummin suurimman osan ajastasi itsesi kanssa?

Mitkä asiat täyttävät kuppisi? Oli se lenkki, puhelu ystävän kanssa tai lempikirja. Rustaa kaikki ylös ja palataan ensi postauksessa siihen takaisin.

: Xenia