Huhtikuu on täällä, mikä tarkoittaa, että supistusten ja kohoavan verenpaineen takia vauvan ennenaikaisen syntymän pelko on historiaa. Pahimman ajan yli on selvitty verenpainelääkkeellä, levolla ja tuhannella turhautumiskiukulla.
Välillä siinä levätessä unohtaa hetkeksi, että on raskaana, mutta sitten joku yhtäkkiä siellä masussa liikahtaa ja sitten se iskee. Ai niin joo 😍
Rehellisesti kuvittelin tämän raskauden menevän aivan erilailla. Luulin kerta olen nyt vanhempi ja viisaampi, osaisin hoitaa itseäni paremmin. Sovin itseni kanssa, että lenkkeilisin 2 tuntia päivässä ja hoitaisin aamupahoinvointiani vihersmoothieilla...
Toisin kävi, eikä ihme.
Kärsin joka raskaudessa hirmuisesta kokopäivän kestävästä pahoinvoinnista, johon ei ole pahoinvointilääkkeet tehneet suurta vaikutusta. Joten lenkkeily tai mitkään smoothiet tulleet mielenkään. Sillä ensimmäisen kolmanneksen oksentelu ajoi nytkin minut sohvan pohjalle, enkä oikeastaan kyennyt tekemään yhtään mitään.
Jotkut päivät olivat niin pahoja, että jääpalat oli ainoa asia mitkä pysyivät sisällä. Raskauspahoinvointi jatkui viikolle 18 asti ja sen jälkeen olo helpottui huomattavasti.
Siinä oli muutama viikko ihanaa raskausaikaa, kunnes rv 32 verenpaineeni alkoi kohota ja minua supisteli sekä huimasi liikkeestä. Supistukset tulivat menkkamaisen jomotuksen kera, mikä oli aivan uutta minulle ja aiheuttivat ymmärrettävästi huolta. Pelkäsin, että vauvani lähtisi syntymään liian aikaisin.
Levolla siis mentiin tämä loppuaika ja verenpaineeseen määrättiin lääkettä.
Olen ollut koko ajan äitiyspoliklinikan seurannassa raskauden aikaisen biologisen lääkkeen takia, mikä on ollut huojentavaa, sillä vauvaa ultrataan säännöllisesti ja istukan toimintaa seurataan tarkasti.
Biologisen lääkkeen nimi on Remicade ja sitä sain infuusiona rv 20 asti, minkä jälkeen lääkkeen tilalle vaihettiin istukkaan asti läpäisemätön reumalääke Cimzia itsepistettävänä versiona.
Nyt loppusuoralla, olen iloinen, että olen ottanut rauhallisesti koko raskauden ajan ja vaikka välillä harmittaa, että energiatasot ei ole mitä ne voisivat olla, opettelen olemaan itselleni armollinen.
Kaikista tärkeintä on ollut olla vertaamatta raskauttani "terveiden" ihmisten raskauksiin.
Minun täytyy välillä oikein muistutella itseäni, että sairastan autoimmunisairautta, joka toisinaan vaikuttaa aivan kaikkeen elämässäni.
Olin ala-asteella kun sain diagnoosin lastenreuma.
Diagnoosi oli kyllä itselle jonkinlainen helpotus. Löyty vihdoinkin syy siihen miksen päässyt yläsängystä alas ilman polvikipuilua, miksen pysynyt muiden mukana balettikoulussa tai miksi oli päiviä, jolloin nukkuisin vain mielummin kuin leikkisin.
Diagnoosi
Sairauteni oireet alkoivat ala-asteella satunnaisilla nivelkivuilla ja jäykkyydellä, lämpöily ja yleinen uupumus kuului myös oireiden kirjoon.
Äitini oli ilmoittanut minut moneen eri harrastukseen yrittäen pitää lapsensa kiireisinä koulun jälkeen, mikä vaikka olikin uuvuttavaa, osottautui loppujen lopuksi hyväksi asiaksi. Harrastin balettikoulun lisäksi jumppaa, kuviskoulua, pianon soittoa, taitoluistelua sekä jääkiekkokerhoa ja viikkokalenteri täynnä liikuntaa hidasti oireiden pahentumista.
Sitten yhtenä perjantaina kaaduin jääkiekkokerhossani suoraan kipeän peukaloni päälle, minkä lääkärit mietti olevan venähtyneen ja käteni päätettiin kääriä siteeseen. Tukiside päinvastoin pahensi oireitani, mikä sai minut ramppaamaan terveyskeskuksessa aina vain uusi side kädessäni.
Vasta kun peukun nivel sinersi, ymmärrettiin, ettei kyseessä ollut venähdys vaan jokin muu. Siitä lähti tutkimusten kirjo, josta ainoastaan muistan diagnoosin saamisen ja sen miten äitini itki kun nivelten ultrauksessa löydettiin aina vain uusi ja uusi tulehdus.
Nykyhetki
Lastenreuma on ollut alkuvaikeuksien kautta kontrollin alla hyvillä lääkkeillä. Periaatteessa remissiossa. Ja olen onnekas, että olen saanut elää semi normaalia elämää.
Raskauksien aikana lääkitys on jäänyt aina tauolle ja luontoäiti on estänyt oireiden puhkeamisen raskauden aikana.
Synnytys on kumminkin niin mullistava kokemus keholle, joka saa aikaan usein autoimmuunisairastavalle takapakin.
Ja takapakki on tullutkin jokaisen synnytyksen jälkeen pahana, joten tämä kolmas raskaus on alusta asti lääkityksen alla. Näin toivottavasti estäen takapakin tällä kertaa.
Eli tuntemattomilla vesillä ollaan riskiraskaus diagnoosin alla ja voin vaikka palata aiheeseen kun synnytyksestäni on kulunut tovi, verraten enemmän tätä raskautta lääkeettömiin raskauksiini.
Tällä hetkellä kehoni selvästi valmistelee itseään synnytykseen. Supistuksia tulee säännöllisin väliajoin, mutta ne tyssähtävät aina nukkumaan mennessä. Olo on tukala ja henkisesti olen jo niin valmis synnyttämään.
Vauva tulee kumminkin kun tulee, viimeistään käynnistyksessä laskettuna päivänä! Ensi kerralla kirjoitankin postausta vauva sylissä. 😄
Ihanaa keväänalkua sinnepäin!
: Xenia
.jpg)
0 Comments