7 ASIAA JOTKA OPIN ASUMUSERON AIKANA

Ja tottahan se oli. Ne kaksi asiaa oli juuri niitä, jotka valvotti mua öisin. 

Toinen niistä oli vaan taistelemisen arvoinen.

7 asiaa jotka opin asumuseron aikana

1. Ruoho ei ole vihreää aidan toisella puolen, vaan siellä missä sitä kastellaan 

Some sai mut sekaisin kateudesta. Haaveilin yksinolosta, sinkkukesästä ja uuden rakkauden löytämisestä. Joku, joka vihdoin kuuntelisi mun juttuja yömyöhään, juoksisi sateen alle kanssani tanssimaan ja veisi minut treffeille katselemaan tähtiä. Uskottelin itselleni, että jollekin toiselle miehelle, minun ei tarvisi sanoa haluavani näitä asioita, vaan hän tietäisi nämä taianomaisesti intuitiivisella tasolla - koska olimmehan sielunkumppaneita. 

Jostain syystä yliviivasin jo mieheni pois listalta ja ajattelin, ettei häntä varmasti kiinnosta, jos kertoisin kaipaavani näitä asioita. Ajattelin, että joku muu täyttäisi haaveeni mielummin, sillä hän ei enää panostanut suhteeseemme miten toivoin. 

Luulin suhteemme olevan tuhoon tuomittu, koska romantiikka oli kadonnut. Enkä ymmärtänyt, että alkuhuuman haihtumisen jälkeen, sen taian eteen täytyy tehdä töitä. 

2. Kukaan ei pakottanut minua pärjäämään yksin

On helppo syyttää muita huonosta olostaan, mutta katkeruus syntyy kun omat odotukset eivät täyty. 

Sen sijaan, että kommunikoisin ja ottaisin mieheni mukaan pääni sisään, lisäsin hartioilleni vain lisää ja lisää työtaakkaa, jyräten miehen tieltäni kokonaan.  

Olin varma, että saisin tehtyä asiat paremmin kuin hän, enkä enää delegoinut askareita miehelleni ollenkaan. Mikä tietysti miestäni miellytti. Mikäs siinä, kun kaikki hoidetaan hänen puolesta. 

Kunnes silloin kun puhti ei enää riittänyt ylläpitää tahtia mihin itse itseni pakotin ja tuli aika pyytää apua. Nalkutin ja valitin tilanteestani, odottaen, että mies syöksyy apuun kuin ritari valkoisella ratsullaan ja kun niin ei käynyt, katkeroiduin entistä enemmän.

3. Oli aika purkaa pilvilinnani 

Mulla on kestänyt tovi ei vain ymmärtää, vaan myös hyväksyä se, etten uskokkaa sielunkumppaneihin. 

Jouduin hyvästelemään unelma-avioliiton mitä pienenä päässäni kuvittelin eläväni. Hautasin haaveet täydellisestä kumppanista, joka ei mokaisi, koska täydellistä ei ole, sadut eivät ole totta, eikä avioliitto ole "happily ever after".

Mieheni olikin vain ihminen, joka ei kaikkea kestä ja, joka tekee myös virheitä. Aivan kuten minäkin.

Avioliitto on työtä, joka palkitsee vain, jos molemmat osallistuu. 

Kuvittele päässäsi vaaka, jonka molemmat puolet on täynnä samanpainoista tavaraa. Jos piirtäisimme sitä pitkin, saisimme suoran viivan paperille. 

Kuvittele nyt, että paperi liitää vaa´an takana ja viiva piirtyy siihen loputtomasti. Vaa´an molemmilla puolilla seisoo ihminen - pariskunta

Yksi nostaa tavaraa omaan vaakakuppiin, toinen omaansa. Tavara haihtuu aina hetken päästä, ja sitä on laitettava uudelleen ja uudelleen. Tavara on panostus suhteeseen ja sen paino vaihtelee eri sesonkeina, eikä viiva piirry sen takia aina tasaisesti. Kunhan viiva kulkee pehmeän aaltoilevasti paperilla, avioliitto toimii.

Sitten kuvittele, kun jompikumpi lopettaa panostamisen täysin. Vaaka putoaa radikaalisesti kallelleen ja paperiin piirtyy teräväreunainen viiva ylös tai alas. 

Mitä enemmän näitä teräväreunaisia viivoja paperille piirtyy, sitä epävarmemmaksi käy liiton alusta ja sitä huonommalla todennäköisyydellä avioliitto kestää.

Tämä mielikuvitelma on auttanut mua sisäistämään, ettei avioliiton tarvikkaan olla seesteistä ja rauhanomaista koko ajan.

Avioliitto toimii kunhan kumpikaan ei lopeta panostamista siihen. 

Halusin, että mieheni hoivaisi stressiäni sanomalla "Hei, anna mä hoidan tämän, kaikki hyvin. Mene lepäämään." Ja yritin hoivata hänen stressiä juuri tällä tavalla, ihmetellen miksei tämä ollut ollenkaan kiitollinen.

Rakastava mies ei tule kotiin ja katso ensimmäisenä onko koti puhdas, pyykit pesty, ja lapset hoidettu. Hän katsoo ensimmäisenä sinua ja, jos olet käyttänyt koko päivän kotihommia aherrellen, tihkut hikeä ja katkeruuden kyyneliä, ei se nosta valitettavasti miehesi mieltä. Sillä mies peilaa naisensa energiaa.

Eli jos olisitkin koko päivän ahertanut itsesi ja mielentilasi eteen. Tuoksuisit ja näyttäisit hyvältä kun tanssahtelisit eteiseen miestä halaamaan lempilaulusi tahtiin, tarttuisi se iloinen energia häneen, vaikkei koti olisikaan siivottu sinä päivänä.

5. Pojat tarvitsevat isän

Itse ilman isää kasvaneena, tiedän kaipuun isähahmosta, mutta huomasin sen olevan aivan eritasolla meidän pojilla. 

Asumuseroni aikana heidän kaipuu olikin tarve. Ja vaikka miten uskottelin itselleni, että osaisin selittää pojilleni monetkin asiat paremmin kuin mieheni. - On eri asia selittääkö ne äiskä, vai roolimalli.

6. Tarvitsen miehen talooni

Opin, että pärjään yksin, mutta ymmärsin tarvitsevani miehen talooni, eikä siinä mitään vikaa ole. 

Itsenäisyyttäni ei poista, jos annan maskuliinisen puoliskoni varata autoni huollon, ajamaan nurmikon tai asentamaan kotiteatterin käyttövalmiuteen.

Tarvitsen myös henkisesti toista osapuolta, jonka luo tulla - kertoa päivästä ja jakaa työtaakkaa. Mies tuo myös turvaa kotiini.

7. Vauvan tuloon pitäisi valmistaa avioparia paremmin

Vauva ei vain ilmesty teidän perheeseeen tyhjästä, vaan prosessi vie sen 9 kuukautta. Hormoonit muuttaa psyykettä sekä kehoa. Synnytyksen jälkeen, kun vatsa tyhjenee, jäljelle jää roikkumaan venynyt iho, vartalosta tulee erilainen kuin ennen. Alapäästä tulee erilainen kuin ennen. Maku, haju ja tunto saattaa muuttua, palautumatta koskaan ennalleen. Isikiloja saattaa tulla ja ryhti muuttua vauvan kantamisen seurauksena. Parisi ei ole enää se mihin rakastuit, ainakaan sen hetken ajan kunnes saa enemmän aikaa ja energiaa panostaakseen taas itseensä.

Sitä vaan ääneen unelmoidaan pitkin taloa juoksevista pienistä jaloista. 

Puolet mua, puolet sua - voi kuinka söpöä.

Onko se sittenkään niin söpöä, kun vauva valvottaa yöllä, niin ettei kumpikaan jaksa salille. Kiloja kertyy, pinnat on kireenä ja libidosta ei ole tietoakaan?

Kukaan ei varoittanut meitä siitä, mitä kaikkea kuuluu vauva-arkeen.

Riitelimme tällä viikolla mieheni kanssa ekaa kertaa, vauvan syntymän jälkeen. Nyt mieheni yrittää muuttaa viileät välimme haliyrityksillä ja suukoilla. 

Hän on päässyt asian yli ja hänellä on kaikki hyvin. Minä vaan en pääse yli, jos en keskustele asiaa läpi. Keskustelun puutos, on suhteemme ainainen ongelma.

Tänään minä, katkera, kannan vieläkin kaunaa siitä, että mies sanoi minun olevan dramaattinen. Sen sijaan, että istuttaisin hänet alas ja kertoisin asiasta hänelle.

MUTTA

Maailman ärsyttävin asia mitä stressaessa voi kuulla on sanat " Älä ressaa." Ja, jos saisin euron kolikon jokaisesta kerrasta kun mieheni on minulle näin sanonut, olisin varmaan triljonääri.

Okei okei, lopetetaanpa olemasta dramaattinen.

Realiteetti on se, että olemme mieheni kanssa täysin erilaiset. Aivan vastakohdat ja vastakohdat täydentää toisiaan, mutta ymmärtääkö ne myös toisiaan? 

Ei todellakaan aina. 

Jos kolme neuvoa voisin antaa, näin yli 10 vuotta naimisissa olleena, ne olisi seuraavat:

kommunikoi, kommunikoi ja kommunikoi.