Pari vuotta sitten, kun uupumuksen kuopasta nousin, aloin kiinnittämään huomiota eri tunteisiin mitä päivän mittaan koin, ja esille pompahti eniten turhautuneisuus. Musta tuntuu, että turhautuneisuus sanana on aika lievä sille mitä tunsin, mutta vihaan asti se ei useinkaan yltänyt. Kiukku on varmaa lähin kuvaava sana mitä tuli koettua monta kertaa päivässä, päivittäin.

Lapsiarjessa pinna on kyllä tavallisestikin koetuksella, mutta minulla ei tilanne siellä pääkopassa missään kohdassa päivää rauhoittunut normaalitasolle. En palautunut päivän pikkukiukuista, vaan kasasin niitä suurempaan kiukkukasaan, joka purkaantui sitten puolisolleni illan päätteeksi. Se ei ollut reilua, eikä kivaa. Halusin muuttaa asian ja pian.

Ehkä fyysisellä tasolla joo, mutta ollaanpa rehellisiä. Fyysinen kunto mikä vain, mielenterveys on se joka määrää. 

Harmi vain usein mielemme on meidän pahin vihollinen.

Tiesin, että turhautunut Xenia inisee, valittaa ja korottaa ääntä, mutta ymmärsin, etten monesti edes ollut turhautunut tai vihainen. Olin ylistimuloitunut.

Enkä nyt lepäämisellä tarkoita pelkästään makuuhetkeä sohvalla, vaan tietoista lepohetkeä. Pieniä hetkiä, pakoillaan, missä keskityn vain tähän hetkeen, johon palautan itseni, jotta palaudun. 

Istun teekuppini äärelle, mielessäni pyörii tuhat ajatusta samaan aikaan, lapset huutaa ja juoksee pitkin taloa taustalla. En pääse niitä pakoon, ettei niille käy mitään, mutta voin tietoisesti napauttaa itseni tähän teehetkeen, sen muun kaaoksen sijaan.