Kun vauva täytti 10 viikkoa aloin tuntemaan alakuloisuutta ja kuulumattomuuden tunnetta. Enkä ollut varma miksi.
Muutaman viikon olen voinut todella hyvin henkisesti ja baby blueskin tuli ja meni.
En kokenut tuntevani yhteyttä läheisiini tasolla, jolla halusin.
Mua ahdisti myös, etten ole tuntenut kroppaani pitkään aikaan omaksi.
Aloin jopa haaveilla imetyksen lopettamisesta, ja heti perään tietty syyllistin itseäni koko ajatuksesta.
Tavoitteenani on alusta asti ollut täysi-imetys 6 kk asti, jonka jälkeen jatkaa sitten vielä ruoan päälle 1-vuotiaaksi, jos luoja suo.
Joten minun piti aika nopeaa karistaa ajatukset, jotka suistaisivat minut suunnitellulta polulta.
Imetys siis jatkuu🤱.
Annoin itseni rypeä pari päivää alakuloisuudessa ja sitten aloinkin etsimään missä mättää.
Helpointa tarkistuksen on aloittaa perustarpeista ja ne olikin ihan päin peetä, sillä mieheni on ollu yli viikon kipeänä ja kaiken kanssa on yritetty pärjätä yksin.
Kaiken kukkuraksi tällä viikolla oli menoa sinne tänne sovittu, josta ei pystynyt jättäytymään pois.
Uni, noh, se on nyt mitä on. Enkä kiirehdi asian kanssa, sillä tää vauvavuosi on niin lyhyt.
Ravinto. Olen kiireessä jättänyt syömättä ja sortunut sitten pikaruokaan ulkona ollessa. Vettä olen juonut hirveän vähän, sillä juomapulloni on ollut teillä tuntemattomilla ja elektrolyyttijauhe on pysynyt kaapissa koko viikon ajan.
Viikkoon mahtui myös pari juhlaa, joten safe to say on tullut herkuteltua ja nesteytys on jäänyt pahasti.
Mikä tietenkin sitten kostautui.
Hygienia on ollu aivan minimaalinen ne pari päivää mitä itsesäälissä rypesin.
Ja siinä sitten istuin yksi aamu ja tunnustelin kehoani.
Mitä kehoni tarvitsee? - kysymys on kuulunut mun aamuun jo yli vuoden ja olen kokenut sen hyväksi osaksi aamurutiiniani.
Joskus kehoni tarvitsee ekstra rakkautta, joskus mieleni vaatii huomiota.
Tämän kikan avulla, pysyn kärryillä olotilastani joka päivä.
"Niskan venyttely, lämmin pitkä suihku, VETTÄ ja mielenterveyslenkki luonnossa."
Ne oli asiat, mitkä minä kirjasin sinä aamuna kun päätin päästä asian pohjalle.
Siitä se pikkuhiljaa lähti, eikä mitään tekosyitä. Suihkuun ei päässyt yksin? Menin suihkuun vauvan kanssa.
Niskoja venyttelin - vauva tissillä.
Lenkki luonnossa meni vauvan ja kirotun vaunukopan kanssa, josta hän ei enää yhtäkkiä taas pidä. Mitä en suostunut näkemään esteenä.
Nukutin vauvan kantoreppuun ja siirsin vaunukoppaan nukkumaan seuraavaan herätykseen.
Ja sama toistui niin kauan kun tunsin saavani tarpeeksi luontoäidin hoivaa ja raitista ilmaa mielenterveyslenkilläni.
Näin pikkuhiljaa nousin kuopasta minkä itselleni kaivoin.
En ihan pois kuopasta, mutta pääni pilkistää sieltä jo ulos.
Tänään oli mulla agendana pamper routine - hemmottelurutiini, jonka yritän suoda itselleni joka sunnuntai.
Ja miten tälläinen yksinkertainen juttu voikaan tuoda niin paljon iloa.
Miten ihanalta tuntuu kun iho on kuorittu ja syväkosteutettu, hiukset ja päänahka kiittää naamiosta, sekä kasvoniho hehkuu ilman näpyn näppyä.
Nyt ainakin kroppa on hoivattu kuntoon niin hyvin kuin vain saa.
Alakuloisuudesta lisää seuraavassa postauksessa, mutta me siirrymme aiheeseen.
Millaista on olla poikien äiti?
Yritän pysyä pystyssä kun otan rajun juoksuhalin vastaan. "Apinahalii!" Hymyilee lapseni ja rutistaa multa ilmat pihalle molemmilla käsillä ja jalalla. Hän ei anna mun kantaa painavahkoa reppuaan vaan nappaa mua kädestä ja me lähdemme tallustamaan kotiin.
Kotimatkalla kuulen koululaisen mumisevan, kuuntelen tarkemmin ja naurahdan sisäisesti kun kuulenkin tutun mantran
👦🏻: Kakkapissa, pissakakka, peppu kakkapissa.
👩🏻: Vessasanat kuuluu vessaan,
muistutan, johon lapseni kikattaa vastaukseksi.
Yhtäkkiä hänen kätensä irtoaa otteestani ja hän katoaa pusikkoon.
Odotan hetken ennen kun kysyn mihin lapsi katosi.
Ei vastausta.
Alan kutsumaan koululaista nimellä ja sitten jo ärsyntyneenä hoputtelemaan pusikosta pois.
👩🏻: Välipala- aika on pian, täytyy kiiruhtaa kotiin.
Yhtäkkiä koululainen ilmestyy puuskuttaen pusikon läpi, hänen hiuksiin on tarrautunut pusikonlehtiä, housuissa on polvien kohdalla nurmikkotahrat ja valkoiset lenkkarit ovat nyt ruskeat mudasta. Ehdin jo melkein turhautua kun hän juoksee luokseni käsissään kukkakimppu.
"Kauniille prinsessalle kauniita kukkia!", huutaa hän hymyissä suin, sillä tietää, että pian hänet hukutetaan suukkoihin.
- Kiitos poikani, sanon hänen korvaan.
Sellaista on olla poikien äiti.
Elämäni täyttyi noin vaan supersankareilla ja pikkuautoilla. Kaapistani oli aina
pakko löytyä sekä tahranpoistoaine, että reiän ompelusetti.
pakko löytyä sekä tahranpoistoaine, että reiän ompelusetti.
Minun piti myös opetella automerkit, että osaisin vastata ainaiseen "Mikä merkki tiellä ajaa?" kysymykseen.
Itse olen sitä mieltä, että rahaa säästyy shoppailussa ja kotonani draamaillaan vähemmän, kun kotonani asuu vain poikia.
Lapset on tietenkin kaikki erilaisia, mutta sellaiset stereotypiat mulle itelle ovat muodustuneet.
Raha taas tietenkin rupee kulumaan teini-iän saavuttua, kun jääkaappi ammottaa tyhjyyttään, vaikka kaupassa käymme joka päivä.
Nimittäin kasvava esiteinini syö enemmän kuin minä.
Olen käyttänyt paljon aikaa pojan kasvatusopasta tutkien ja pystyn mielestäni hyvin tiivistämään oppini siitä mitä juuri poika tarvitsee äidiltään.
Naiseuden esimerkin ja ehdotonta rakkautta.
Pojan ensimmäinen ihastus on hänen äitinsä ja hän tulee muistamaan miltä näytit sekä miten käyttäydyit, pitäen sitä "normaalina" - ehkä jopa hakemaan sellaista aikuisena suhteeseensa.
Huomioi siis miten hoidat itseäsi ja ympärillä oleviasi.
Miten puhut puolisollesi ja miten lapset kokee rakkautesi.
Haluathan pojallesi terveen, lämpimän, rakastavan ja hoivaavaan puolison?
Johda siis esimerkilläsi.
Älä opeta pojallesi miten olla mies, se on isän, vaarin, liikkaopen, youtube gurun, miehen homma. Voit toki ohjeistaa hänet pysymään poissa toksisen maskuliinisuuden polulta ja neuvoa minkälaisia miehiä naiset, niin kuin sinä itse, arvostavat, mutta vain mies - osaa olla mies.
No millaista on sitten olla kolmen pojan äiti?
No ainakin "Voiiii, koskas teette tytön?" Kysymystä kuulee enemmän kuin on tarve, mutta tiedän ihmisten tarkoittavan hyvää.
En koe, että jäisin jostain paitsi. Olen 4 ihanan tytön täti, sekä yhden suloisen tyttövauvan kummitäti.
Joten vaatekaupan glitteriosastolla tulee käytyä useinkin.
Kuvassa vein siskon tyttöni vaateostoksille ja sanoin, että saavat valita mitä haluavat.
Siinä valikoitui ihanat asut😍
Ehkä kaikista eniten sitä miettii, miltäköhän olisi näyttänyt minun ja mieheni geenit tytössä. Olisikohan sillä kihara karhea tukka niin kuin miehelläni vai sileä ja suora niin kuin minulla. Saisiko hän mieheni nappisilmät vai minun vihreät?
Kyllä näitä on tullut mietittyä kaikkien lasteni kohdalla.
Geenit yllättää minut joka kerta. Esimerkiksi ensimmäinen lapseni on muutoin täysin kuin minä, mutta iskän hiukset ja nappisilmät hän sai jo syntyessään.
Kolmas poikani yllätti kaikki sinisillä silmillään ja vaalealla tukallaan, mutta ihanaa, että edes joku lapsistani jatkaa mummini suomalaisia juuria.
No mites sitten, harmittaako, etten tule saamaan tyttölasta?
Tyttöhaaveet hyvästelin kun menetin kolmannen raskauden.
Minulla oli sen raskauden alusta vahva tunne, että hän olisi ollut tyttö ja tyttönimi oli jo valittu.
Oli se vahva tunne tai toive, raskaus meni kesken, joka oli itsessään harmi, minkä yli ei heti päästä. Joten tyttöhaaveista luopuminen kulki käsi kädessä raskauden menetyksen kanssa ja koen, että olen käsitellyt asian loppuun.
Nimi, jonka valitsin tytölleni, tuli onneksi käyttöön rakkaalle veljentytölleni, joka syntyi pian sen kaiken jälkeen💕
Tästä neljännestä minulla ei ollut vahvaa tunnetta, että kumpi siellä on, mutta jostain syystä kutsuin häntä pojan nimellä koko raskauden ajan. Se tuli automaattisesti aivan kun kehoni tiesi, että masussani kasvaa poika.
Loppujen lopuksi, koen, että minut on luotu poikien äidiksi.
Mulla on mun pojille niin paljon annettavaa ja opetettavaa.
Ja vaikka sydän tahtoisi lisää lapsia, mun mielestä kroppani on aivan eri mieltä.
Joten lapsilukumme taitaa olla tässä
💙💙💙
Kiitos kun luit!
: Xenia
.jpg)
