Tänään yritin nukuttaa vauvaa sänkyynsä, että edes hetkeksi pääsisin aurinkoon istumaan, mutta tuloksetta.
Juuri kun kolmannen kerran luulin onnistuneeni, vaihdoin sopivat vaatteet ja juoksin alakertaan, aurinko katosi tummien pilvien taakse ja ylhäältä kuului taas vauvelin hätäkutsu.
Olemme vetäneet nyt sylipäikkäreitä muutama päivä putkeen ja musta jopa tuntuu, että vauvalle ei kelpaa muu kuin äiti tällä hetkellä.
Ehkä tämä on vaihe, ehkä olen totuttanut vauvan tähän.
Realiteetti on silti tämä.
Turhaan etsiä syyllistä.
Tässä mä kirjoitan ja kävelen, vauva sylissä, edes takas, edes takas.
Kävelen ja tunnen murusia jalkojeni alla merkiksi imuroinnin tarpeesta, välttelen katseella pyykkivuorta kodinhoitotilassa ja lavuaaria, joka toivoisi pesua.
Katson pedattua sänkyä ja mietin kuinka ihanaa olisi jo ryömiä sinne nukkumaan.
Pysäytän itseni, katson vauvaani ja hengähdän.
Huomaan olevani turhautunut, mutta en enää vauvaani, vaan itseeni.
Perspektiivin muutos on se mikä auttaa mua läpi harmaiden hetkien;
Mietin itseäni 60vnä.
Antaisin varmasti MITÄ VAAN päästääkseni tähän hetkeen takaisin.
Tähän pyykkikaaokseen, hälinään ja ylistimuloituneeseen kehooni.
Näihin hetkiin missä pienet kätöset tarraa susta kiinni, missä kuuluu äiti äiti kato kato, missä sua herätetään aamupusuilla ja missä päätät iltasi iltahaleilla.
Missä olet jonkun koko maailma.
Jatkan kävelyä ja tunnen vieläkin ne muruset jalkapohjissani, mutta nyt katson asioita eri perspektiivin kautta. Kaikkea tätä tulee ikävä, toden totta.
Huomaan, että halaan vauvaani tiukemmmin. Kuuntelen tarkemmin alakerrassa olevien poikien hassuja juttuja ja tunnustelen nuorta kehoani, joka 3 tunnin yöunilla jaksaa seistä sankarillisesti pystyssä, valmiina hoivaamaan.
Olen kiitollinen hetkistä mitä minulle on suotu lasteni kanssa.
Ylipäätään niin kiitollinen, että kaikki meistä heräsi tänään tähän päivään.
Perspektiivin muutos luo uuden näkökulman tilanteeseesi.
Alakuloisuus
Kerroin viime postauksessa aloittaneeni panostamaan ekstraa perustarpeisiini, se onkin antanut minulle enemmän energiaa arkeeni.
Kun keho viestii sinulle nälkää tai vessahätää ja jätät ne huomioimatta, voi keho siirtyä taistele tai pakene tilaan.
Keho luulee, että kun kerran emme vastaa kehon perustarpeisiin, olemme varmasti vaarassa.
Silloin vähenee näläntunne, tulee nukahtamisvaikeuksia, hengitys nopenee, veri virtaa nopeammin suonissamme ja pulssi kohenee sekä jalat vipattaa valmiina juoksemaan karkuun.
Sinusta tulee myös äkkipikainen, säikky ja kömpelö.
Olet valmis taistelemaan vaaraa vastaan, jota ei ole.
Ja kaikki tämä kuluttaa resurssejasi ennätysvauhtia.
Palat loppuun ennätysvauhtia.
Perustarpeet on siis niin super tärkeä juttu!
Mutta yritäppä kertoa se äideille...
Mielialani on pysynyt tämänkin viikon alakuloisena.
Aamu alkaa hyvin, mutta iltaa kohti ahdistaa, mikä varmasti kuulostaa monen äidin korvaan tutulta, mutta syytä mun ahdistukselle ei periaatteessa ole.
Tai niin minä luulin.
Palataan postpartum postaukseen missä kerroin ottavani takaisin huolihetken, ja se olikin asia mikä sai hälytyskelloni soimaan.
Ylös huolien seasta nousi jatkuva teema -
"kädet ei riitä".
Aloin ajattelemaan asiaa tarkemmin ja sitten illalla vauvan nukahdettua, kun nappasin miljoonia kysymyksiä esittävän esikoiseni kainaloon, katseeni osui meidän keskimmäiseen; voi, että niitä surullisia silmiä, jotka tuijotti ensin mua, sitten veljeään ja taas mua.
Kaikki loksahti heti paikoilleen.
He kaipasivat äitiään.
Vauva on vielä sen verran pieni, ettei viihdy äidistä kaukana pientä hetkeä pidempään ja, vaikka isot pojat pikkuveljeä rakastaakin hurjan paljon, heillä varmasti harmittaa kun laatuaika keskeytyy koko ajan.
Huomasin myös, kun olen yksin lasten kanssa, nostan poikien ruutuaikaa, että pääsisin päivästä helpommalla ja heidän iltarutiinin aikana, olen alkanut hoputtelemaan taas poikia, vaikkei mihinkään ole kiire.
Äkkiä peskää hampaat, äkkiä yökkärit päälle.
Äkkiä äkkiä, että äiti pääsee lepään.
Ihan kuin isot pojat olisivat mulle taakka.
Huoh. Olen niin pettynyt itseeni.
En halunnut laittaa alakuloisuutta pelkkien hormoonien piikkiin, vaikka tiedän, että hormoonit vaikuttavat asiaan myös.
Halusin löytää syyn johon pystyisin vaikuttamaan, ja minulla olikin vahva tunne, että syy oli juuri tämä.
Kädet ei riitä.
Rustasin ratkaisuvaihtoehtoja huolivihkooni.
Vähemmän kotitöitä - jos tekisin vähemmän kuin nyt mua ahdistaisi vielä enemmän.
Mies enemmän apuun - Välillä tuntuu, että mies tekee enemmän kuin minä kotona, välillä tuntuu, että jään kaiken kanssa yksin. Fakta on se, hänellä on se oma työ, johon palaa aivokapasiteetista tietty osa, jonka jälkeen hän auttaa sen minkä parhaansa pystyy sinä hetkenä.
Pojat mukaan ruoanlaittoon - Se on hyvä kikka viettää aikaa, sen pienen hetken.
Sisko meille auttamaan - Hän tulisi kyllä mielellään, kunhan pyydän apua.
Sitten huomasin, että suurin osa ratkaisuista olevan muiden ihmisten käsissä.
On hyvä pyytää apua kun sitä tarvitsee, mut mitä jos ne sanoo ei?
Mitä itse voisin alkaa tekemään poistaakseen ongelmaa?
Päätin aloittaa seuraavanlaisesta:
Sen sijaan, että rukoilisin meneviä poikiani samaan paikkaan samaan aikaan, päätin lisätä lautapelihetken päivälliselle. Se on mieluisaa puuhaa ja laittaa meidät keskustelemaan.
Päätin myös lopettaa hoputtamisen illalla ja antaa heidän tehdä iltapesut omaan tahtiin. Kunhan ne tehdään.
Ärsyyntymisen sijaan, kun pojat tulevat "häiritsemään" vauvan nukuttamishetkeä kysymyksillään, hymyilen heti ensimmäisenä reaktiona, vaikkei hymyilyttäisikään.
Eli "Minulla on ilo nähdä sinut" hyssyttelyn tai hätistämisen sijaan.
En ole ollut vauvasta tuntia pidempään erossa, enkä haluaisikaan vielä, joten otan vauvan vaan mukaan kun aloitan poikaäiti treffit taas. Mutta ne, jos mitkä pitäisi aloittaa piakkoin.
Tiedän, että tämä on vaihe, joka ei ikuisesti kestä, isommat pojatkin ymmärtävät tämän.
Toivottavasti.
Nykyhetki
Olemme jo muutamana iltana pelailleet lautapelejä,.
Olen myös hymyillyt pojille, vaikka mieli teki huutaa
"Ovi kii!!! Nukutan vauvaa!". 😅
Olen myös sinnitellyt poikien iltarutiinin loppuun, siitä on tullut niin paljon parempi mieli!
Ihanaa tietää kun poistun poikien huoneesta juttutuokion jälkeen, että pojat jää hymyssä suin nukkumaan.
Mitä enemmän vietän laatuhetkiä heidän kanssa, sitä enemmän rentoudun.
Huomaan hassuttelevani enemmän, nauran ja hymyilen enemmän ja enemmän.
Kyllä tämä tästä kaverit.
: Xenia
.jpg)
2 Comments
ihania oivalluksia ja ihan samojen asioiden kanssa saa itsekin painia ja muistuttaa itseään siitä mikä täällä oikeasti on tärkeintä. Ne pyykit kyllä odottaa siellä huomennakin, mutta se lapsen kysymys ei ehkä odota :) ihanaa viikkoa teidän perheille!
VastaaPoistahttps://www.sangynalla.fi
Kiitos kommentistasi! Olet oikeassa, ja itse esimerkiksi vasta nyt opettelin nauttimaan niistä pienistä sormenjäljistä ympäri taloa.
PoistaAjatus siitä, ettei niitä joku päivä enää ole, laittaa tipan linssiin :')
Toivottavasti teillä on kiva loppukesä <3