Tää tapahtui mulle eilen, kun ajattelin viimeisen vauvani vauhdikasta kehitystä. Mieleni vei minut muistojen vuoristoradalle ja yhtäkkiä hoksasin surevani esikoiseni varttumista.
Joo, luit oikein. Varttumista.
Tiedän, että tää kuulostaa kauhealta, enkä todellakaan tarkoita, ettenkö haluaisi hänen kasvavan ja kehittyvän. Päinvastoin, on suurin kunnia todistaa poikieni kasvua. Kaikesta tästä huolimatta löysin itseni suremassa muutosta esikoisessani, joka on matkaamassa pikavauhtia teiniyttä kohti.
Ehkä tää vauva- aika on saanut sen aikaiseksi.
Katson vauvaani ja muistelen esikoisvauvaani.
Sitten havahdun nostamaan katseeni ja edessäni seisookin jo melkein minua pitempi nuori mies. Tunnen pohjatonta rakkautta ja ylpeyttä, mutta mua myös kirpaisee sydämmestä - Ihan nopeasti, ja aivan pikkaisen.
Mutta kirpaisee.
Minusta tuntuu, että olen nyt jo menettämässä 11-vuotiaani aikuisuuden syövereihin.
Ja todellakin ymmärrän miten itsekkäältä tämä kuulostaa, varsinkin miettien heitä, ketkä oikeasti ovat lapsensa menettäneet.
Syvin anteeksipyyntöni heille.
En silti voi olla tuntematta näin ja halusinkin tallentaa tämän blogiini.
Sillä varmasti en ole ainoa.
Tää tulee ehkä kuulostaan radikaaliselta, mutta minusta tuntuu, että olen käymässä läheisen menetyksen vaiheet.
Kieltäminen. Siitä se alkoi.
En ensin myöntänyt, että talossani todellaki asuu esiteini. Sivuutin käytösmuutokset ja uudet lausahdukset ( äiti älä jäppää :'D ) kertaluonteiseksi, kunnes älysin, että näin ei ole.
Ja sitten tuli viha.
Jokaiseen hänen vastaväitteeseen tuli minulta myös vastaväite. Kiukuttelin kiukuttelijalle ja sisälläni poltti raivon kipinä.
Minun egooni sattui. Muutos sattui.
Sitten tuli neuvottelu itseni kanssa. "Jos lukisin tarpeeksi tietoa uudesta vaiheesta, voisin estää kiukunpuuskat.", "Jos käyttäytyisin näin, osaisin ottaa asioita rauhallisemmin.", "Jos tekisin näin, hän ei tekisi tälleen.".
Jos, jos, jos.
Tällä hetkellä olen kohdassa suru. Yksi askel ennen asian hyväksymistä.
En ole ihan valmis hyväksymään, että olen menettämässä häntä maailmalle, mutta opin ainakin päästämään irti kontrollista.
Ymmärsin, että minun täytyy vain suoda esiteinilleni turvallinen ympäristö itsenäistymiseen. Kaikki muu hän tekee itse.
Helpommin sanottu kuin tehty.
On hänen päätös jättää asioita kertomatta, on hänen päätös olla avautumatta pahasta mielestä. On hänen päätös jättäytyä perheen leffahetkestä. Yhteisestä matkasta kahvilaan.
Lopettaa vanhemman valitsema harrastus.
Se on hänen päätös.
Ja hänellä on siihen oikeus.
Tällä hetkellä yritän tietoisesti kääntää mun surufiilikset kiitollisuuteen ja muistutan, ettei aikaa voi pysäyttää.
Saamme lapset luoksemme vain hetkeksi ja, jos olemme työmme tehneet hyvin tai olemme tarpeeksi onnekkaita, he tulevat kyllä kyläilemään luonamme paljon.
Olen aina ollut sitä mieltä, että tieto, vaikka lisääkin tuskaa, se tuo myös valtaa. Joten todellakin tulen matkan varrella lukemaan tästä uudesta vaiheesta ihan pirusti. Ja varmasti jakaamaan mietteitä tänne myös.
Kaikkea ei lukemalla voi oppia, mutta elämä voi sitten opettaa loput.
Ja kuka tietää, ehkä kakkosen kohdalla olen hieman fiksumpi.
Muistutan siis itseäni näinä hetkinä, ettei äitiys lopu lapsen varttumiseen. Olen äiti koko loppuelämäni <3
Olin kirjoittanut itselleni viime vuonna tämän oivalluksen puhelimeni muistioon ja haluan päättää blogitekstini siihen.
Ehkä joku saa sitä yhtä paljon apua kuin minä sain.
Muista, että kasvatat lapsia itsenäistymään ja tehtäväsi on luoda turvallinen väylä kohti aikuisuutta
Et omista lapsiasi, ne ovat luonasi vain pienen hetken.
He eivät syntyneet sinun mieliksi, päinvastoin, vastuu on sinulla kasvattaa heistä kykenevät aikuiset ja hyvä lisä tähän ihmiskuntaan.
Saa surra mennyttä, mutta ole myös ylpeä matkastasi tähän pisteeseen.
Älä pura suruasi lapseen, hän ei ole sitä aiheuttanut.
Kaikkiin kuviin sain pojaltani luvan julkaista :)
Kivaa tiistaita!
: Xenia
?){kind=link}
